Inspiroiva tositarina

No en nyt oikeasti siitä inspiroivasta tiedä, mutta tositarina kuitenkin. Seuraa siis kertomus siitä, miksi hylkäsin taas pitkäksi aikaa tämän lupaavasti alkaneen blogin ja miksi aloin taas kirjoittaa.

Keväällä nimittäin vihdoinkin aloin kunnolla tutkiskella sisintäni ja ymmärsin, että miessuhteideni jatkuvan epäonnistumisen ja olemattomuuden syynä on luultavasti se mies-osuus. Jotenkin naurettavaa ajatella, miksi minulla kesti yli kaksikymppiseksi asti huomata, että en oikeastaan koskaan ole tuntenut vetoa miehiä kohtaan. Tyttöön taas ihastuin ensimmäistä kertaa jo joskus yläasteella ja sen jälkeen useamman kerran.

Se, että en ole tahtonut itse ymmärtää asiaa johtuu luultavasti tunnollisesta suorittajaluonteestani ja valtaisasta laiskuudestani. Heteroseksuaalisuushan on normaalia joten miksen minäkin pystyisi normaaliin heteroseksuaaliseen suhteeseen jonkun kunnollisen ja mukavan miehen kanssa. Lisäksi on vaan niin paljon helpompaa löytää minusta kiinnostunut mies kuin nainen, ihan vaan tilastollisestikin katsottuna (eikä sekään ole ollut liian helppoa...). Heteron ei myöskään tarvitse erikseen puhua seksuaalisesta suuntautumisestaan, siinäkin säästyy iso vaiva ja paljon arvokkaita sanoja.

Keväällä kuitenkin otin ison askeleen ja sanoin vihdoinkin ääneen olevani mitä todennäköisimmin lesbo. Ensin sanoin sen vain itselleni, sitten aika nopeasti yhdelle ystävälle, sitten toiselle ja kolmannelle ja niin edelleen. Olin vaan niin kovin iloinen ja helpottunut, että en voinut pitää sitä tietoa itselläni.

Mutta se, että olen yhden pienen askeleen lähempänä itseymmärrystä ei tarkoita sitä, että olisin tehnyt asian eteen paljoa puhumista enempää. Jostakin syystä ystäväpiiriini on kovin heterovoittoista ja eikä tule kovin helposti lähdettyä yksin mihinkään seksuaalivähemmistöyhdistysten tapahtumiin, koska olen kaiken lisäksi vieläkin valtaisan laiska. Syksyn aikana kävin kerran, ihan kivaa oli, piti mennä pian uudestaan, mutta jotenkin se jäi, kovin kiireinen elämä katsokaas.

Mutta tässä siis syy, miksi lakkasin kirjoittamasta, olin vain hieman hämmentynyt. Niin, ja vietin koko kesän pikkukaupungissa työskennellen, joten mitään kovin jännittävää ei edes tapahtunut enkä jaksanut työpäivän jälkeen kirjoittaa sanaakaan tietokoneella ja sitten unohdin, että minulla mitään blogia olikaan. Oikeastaan se taisi olla se varsinainen syy.

Kirje

Ensilumen kunniaksi olen maannut koko päivän kotona kipeänä talvimusiikkia kuunnellen. Sain myös kirjeen siltä ainoalta ihmiseltä, jonka kanssa nykyisin kirjoitan kirjeitä. Koska oikeastaan olin aika kyllästynyt makaamaan kotona kipeänä tuijottamassa ikkunasta satunnaista lumisadetta, kaikkia tapojani vastaan kirjoitin heti takaisin.

Tiivistin koko syksyni muutamalle paperiarkille, mikä tarkoitti paljon opiskelujuttuja ja yritystäni muuttaa pois tästä kämpästä mahdollisimman pian. Hieman valitusta siitä, miten auton talvirenkaat ovat eri paikkakunnalla kuin minä ja auto. Jokunen kappale kaikista hauskoista viikonlopuista, jolloin olen tehnyt muutakin kuin opiskellut.

Sitten minun oli aivan pakko vastata ystäväni kysymykseen jännittävästä deittailuelämästäni. Sitä kun ei viime aikoina ole ollut. Tai ehkä tavallaan on, mutta en ole varma. Sekin on omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta lisää siitä ehkä joku toinen kerta.

Ystäväni tuskaili hieman samanlaisten ongelmien kanssa kuin minäkin, eli missä ja miten sitä muka koskaan tapaa ketään mielenkiintoista. Oikeasti minulla ei ole asiasta harmaitakaan aavistusta, mutta koska asia oli esitetty kysymysmuodossa ja minulla on pakonomainen tarve vastata kaikkiin kysymyksiin, yritin keksiä vastauksen. Olen tullut siihen tulokseen lyhyen elämäni aikana, että salaisuus on kotoa poistumisessa. Vaikka se kuinka epämielyttävää onkin, välillä on pakko poistua omalta mukavuusalueelta ja yrittää tehdä uusia asioita ja puhua uusille ihmisille.

Toisten ihmisten neuvominen on kuitenkin aina helpompaa kuin neuvojen toteuttaminen. Olen saanut koottua itselleni kutakuinkin mukavan elämän täynnä ihmisiä, joista oikeasti pidän. Ei minulla juuri nyt ole tarvetta uusille tuttavuuksille ja illat on niin paljon helpompi viettää niiden tuttujen kavereiden kanssa tuttuja asioita tehden. Ehkä voisin kuitenkin taas yrittää nousta näistä aika syviksi muodostuneista urista ja yrittää ainakin joskus tehdä jotakin uutta. Heti kun olen taas terve. Ja ei ole niin paljoa opiskelujuttuja. Joo, heti sitten.

Huonon olon resepti

Miten saada ihan mukavasta vapaapäivästä ja sen päättävästä ihan mukavasta leffaillasta kamala? Jos tahdot välttämättä tietää, voin kertoa erään menetelmän, jonka juuri äsken testasin. Ei tämä ehkä helpoin ja nopein tapa ole, mutta minulla se ainakin toimi hyvin, olo on nyt aivan hirveä.

Aloita siis tekemällä nettiin deittipalstalle profiili, joka houkuttelee niiden kaikkien kummallisten lisäksi myös kunnon miehiä. Odota, että joku kunnon mies tarttuu syöttiisi (voit myös tietysti itse ottaa yhteyttä, se saattaa nopeuttaa asioita). Lähettele viestejä kunnon miehen kanssa vähintään kaksi päivässä, kunnes pian jo tapaattekin ensimmäisen kerran. Huomaa viihtyväsi hyvin hänen seurassaan, jopa nauravasi hänen jutuillensa, ihan aidosti. Tässäpä ihminen, jonka kanssa tahtoisin joku ilta juoda puoliksi pullon viiniä ja parantaa maailmaa, huomaat ehkä miettiväsi.

Mutta, sillä kaikessa kuuluu aina olla vähintään yksi mutta, kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Et oikein osaa kuvitella tätä kunnon miestä minään muuna kuin sinä mahdollisena uutena ystävänä. Yrität, mutta ei onnistu. Välillä se vain on niin, kemiat eivät kohtaa ja mitä kliseistä vielä voisi sanoa.

Silti et vielä osaa varmasti sanoa sitä ääneen. Ehkä tänään vain on huono päivä. Sovitte uuden tapaamisen, kaksi mahdollisuutta nyt on aivan minimi. Toisella tapaamisella menette elokuviin. Huomaat vältteleväsi miehen läheisyyttä, elokuvan ajan meitit tulevaa kotimatkaa. Elokuva on hyvä, kotimatkalla puhutte siitä ja opiskeluista. Ahdistut jo valmiiksi hyvästeistä.

Sitten koittaa se hirveä hetki. Kun katsot mistä silmiin ja sanot, että ei enää ehkä kannata tavata. Kun hän ei saa sanottua oikeastaan mitään, alat epätoivoisesti takerrella ja höpöttää ja kysellä, onko kaikki ihan okei, kuitenkin. Miehen silmissä on ihmetystä, miksi näin, eikö kaikkihan oli vielä äsken hienosti. Tunnet, miten sisällesi kasvaa hirveä möykky ja pelkäät tehneesi virheen ja alat jo miettiä, pitäisikö sanoa, että vitsi vitsi, nähdään vaikka huomenna taas. Sitten mies lähtee ja sinä juokset kotiisi.

Kotiin päästyäsi ensimmäisenä poistat profiilisi treffisivustolta sillä näin huonoa oloa ei tahdo kokea ihan liian usein.

Eihän siitä taaskaan tullut yhtään mitään

Olen taas pitänyt taukoa katkeruudesta, tai ainakin yritin. Se tauko loppui oikeastaan jo vähän aikaa sitten, mutta kirjoituskyky on ollut myös hetken täysin kadoksissa. Viimeisimmän taukoni syy oli siis yllättäen mies, joka periaatteessa olisi voinut olla oikein kiva ja kaikinpuolin sopiva. Paitsi ettei sitten loppujen lopuksi ollutkaan.

Alku oli hyvä, seuraava tapaaminen itsestään selvä. Pian alkoi kuitenkin takkuilu. Ahdisti ja epäilytti, vaikka toisaalta oli niin mukava vaan taas olla jonkun lähellä. Menin ihan lukkoon, enkä tiennyt miten edetä. Toisaalta en oikeastaan tuntenut kovinkaan vahvasti kyseistä henkilöä kohtaan, mutta en myöskään halunnut lopettaa, ennen kun olin edes melko varma. Ja niin kuin jo sanoin, läheisyyden kaipuuni alkoi olla aika suuri.

Lopulta juttu kuivui kokonaan kasaan, kun näimme taas pienen tauon jälkeen. Ei siitä vaan tullut yhtään mitään, seuraavaa tapaamista ei enää tullut.

Pienessä päässäni analysoin tämän ihmissuhteen kuolleena syntymisen syyksi huumorintajun kohtaamattomuuden. Aluksi se ei jotenkin tullut niin selvästi esille, silloin keskittyi kaikkiin muihin hyviin ominaisuuksiin ("Vau, se lukee joskus kirjoja!" "Oho, se on minua pidempi, vaikka käyttäisin korkokenkiä!" "Ihanaa, se tuntuu aika normaalilta!"), mutta myöhemmin, etenkin väsyneenä, ei vaan enää jaksanut hymyillä jutuille, joiden hauskuus ei vaan auennut laisinkaan. Tosin eipä hänkään tainnut arvostaa minun hirvittävän hauskoja tarinoitani tai uskomattoman hyvin kuvailtuja mietteitäni tosi hauskoista nettisarjakuvista, joiden kaikkia kohtia en ihan täysin muistanut, mutta joiden vitsikkyys sai minut nauramaan itsekseni.

Niin, ehkä joskus vielä eteeni kävelee jonkun kaikinpuolin mukavan ja sopivan oloisen ihminen, joka myös tarkistaa päivittäin vähintään kerran, onko nettiin ilmestynyt uutta A Softer World -sarjakuvaa. Se olisi oikein kiva.

Tänään olen fanittanut

Kauhistuin tänään pankkisaldostani. Vuokran ja naurettavan kalliin opiskelukirjan oston jälkeen se oli mennyt sen tietyn rajan alle, jonka alle se vaan ei saa mielestäni laskea. Sitten tajusin, että opintotuki ei ollut vielä ilmestynyt tililleni ja sitä paitsi minulla on työhaastattelu tulossa, eli ehkä kesäksi töitä ja rahaa. Joten tilasin etukäteen Jack Whiten tulevan soololevyn.

Jack White on täydellinen ja ihana ja ehkä suurin ja pitkäaikaisin etäihastukseni. Kesä oli 2005, kun löysin The White Stripes-yhtyeen. Se oli muutenkin hieno kesä, olin elämäni ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla ja aurinko paistoi luultavasti koko ajan. Olen ihan varma siitä.

Katsokaa vaikka itse ja ihastelkaa. Minä olen katsonut ja kuunnellut jo aika monta kertaa.

Treffien jälkeinen katkeruus

En ehkä ole synnynnäinen bloggaaja. Ajatuksia teksteistä kyllä syntyy päässäni useinkin. Yllättävän usein harvainaisen seesteisessä elämässäni tapahtuu erikoisia ja absurdeja asioita, joista joku voisi blogia lukiessa nauttia. Mutta sitten taas mietin, että kannattaakohan tämä nyt kuitenkaan. Paljastan vielä vahingossa itsestäni liikaa ja sitten ajatuksen kulku päätyy siihen, että en koskaan blogitekstieni takia tule saamaan oikeita töitä ja kuolen alkoholistina katuojassa. Mielikuvitukseni lentää hyvin kaukana todellisuudesta, tiedostan sen kyllä toisinaan itsekin.

Tänään olin kuitenkin taas treffeillä. Ne olivat keskinkertaiset, eivät uskomattoman huonot ja mieskin oli oikeastaan ihan mukava, epäilen silti treffejä ensimmäisiksi ja viimeisiksi. Erityisesti mainitsemisen arvoinen on ehkä keskustelu, kun hän kyseli seksuaalista suuntautumistani ja vastattuani alkoi kysellä, mitä mieltä olen tiskillä olevasta naisesta. Hämmennyin, mutta olihan se ihan nätti nainen. Hänen mielestään ehkä erittäin viehättävä, sillä hän myöhemminkin kehui naisen ulkonäköä. Siinä tuli itselle oikein loistava fiilis, kun toinen ehkä mieluummin istuisi iltaa jonkun muun samassa baarissa olevan naisen kanssa.

Yritti se olla romanttinenkin ja vei katsomaan öistä kaupunkia korkealle paikalle. Joku muu olisi ehkä osannut olla romanttinen takaisin, minä en. Siinä istuttiin ja katseltiin, kunnes mies päätti lähteä kotiin. Tajusin, että olin tainnut itsekin olla hirvittävän vaikea ihminen. Siitä taas syytän osittain eilistä myöhään venynyttä juhlimista. Enkä taida enää ostata suhtautua näihin treffeihin oikein. Eihän niistä ole tähänkään mennessä mitään tullut.

Nyt sitten istun kotona ja juon viiniä alusvaatteisillani. Ehkä näin on hyvä.

Mitä romuhyllysi kertoo sinusta?

Olen taas vahingossa kutsunut ihmisiä kylään. Sitä tapahtuu välillä, vaikka muiden asunnoissa onkin yleensä enemmän tilaa ja vähemmän pölyä. Olen nyt yrittänyt tehdä jotakin sille pölylle ja sitä varten olen tyhjentänyt tasoja ja lattiapintaa kaikenaisesta roinasta, kuten esimerkiksi koko vaatekaappini sisällöstä.

En ole koskaan ollut järjestelmällinen. Luova kaaos saa puolestani vallita niin pitkään, kun siitä alkaa olla haittaa. Tai kunnes joku tulee kylään. Painajaiseni on, että joku päättäisi tulla yllätysvierailulle. En varmaan avaisi ovea, tosin ei kukaan ole koskaan yrittänytkään (miksi?). Koska jostakin syystä minä, aivan kuten niin moni muukin ihminen, tahdon muiden kuvittelevan minun olevan joku joka en oikeasti ole. Siis siisti ja järjestelmällinen, eli kaikinpuolin kunnollinen.

 Sitä paitsi ihmiset, jotka pitävät aina kaiken siistinä ovat jotenkin epäilyttäviä. Samoin kuin ihmiset, jotka väittävät, etteivät pidä suklaasta. Epäilyttävää.

Koska en ole epäilyttävä, vaikka asuntoni onkin nyt ulkoisesti siisti, näytän teille salaisen kuvan vaate-/astia-/romukaappini alahyllystä, siis siitä hyllystä jonne voi heittää mitä tahansa. Viimeksi järjestin sen kunnolla joulukuussa, uskotteko?

Mitä alkoholijuomia löydät kuvasta? Entä joulukoristeita? Ja ei, tuo keraaminen astia ei ole yhdenkään isovanhempani viimeinen leposija.

Seuraavassa päivityksessä ehkä kuva jääkaappini sisällöstä!