Inspiroiva tositarina

No en nyt oikeasti siitä inspiroivasta tiedä, mutta tositarina kuitenkin. Seuraa siis kertomus siitä, miksi hylkäsin taas pitkäksi aikaa tämän lupaavasti alkaneen blogin ja miksi aloin taas kirjoittaa.

Keväällä nimittäin vihdoinkin aloin kunnolla tutkiskella sisintäni ja ymmärsin, että miessuhteideni jatkuvan epäonnistumisen ja olemattomuuden syynä on luultavasti se mies-osuus. Jotenkin naurettavaa ajatella, miksi minulla kesti yli kaksikymppiseksi asti huomata, että en oikeastaan koskaan ole tuntenut vetoa miehiä kohtaan. Tyttöön taas ihastuin ensimmäistä kertaa jo joskus yläasteella ja sen jälkeen useamman kerran.

Se, että en ole tahtonut itse ymmärtää asiaa johtuu luultavasti tunnollisesta suorittajaluonteestani ja valtaisasta laiskuudestani. Heteroseksuaalisuushan on normaalia joten miksen minäkin pystyisi normaaliin heteroseksuaaliseen suhteeseen jonkun kunnollisen ja mukavan miehen kanssa. Lisäksi on vaan niin paljon helpompaa löytää minusta kiinnostunut mies kuin nainen, ihan vaan tilastollisestikin katsottuna (eikä sekään ole ollut liian helppoa...). Heteron ei myöskään tarvitse erikseen puhua seksuaalisesta suuntautumisestaan, siinäkin säästyy iso vaiva ja paljon arvokkaita sanoja.

Keväällä kuitenkin otin ison askeleen ja sanoin vihdoinkin ääneen olevani mitä todennäköisimmin lesbo. Ensin sanoin sen vain itselleni, sitten aika nopeasti yhdelle ystävälle, sitten toiselle ja kolmannelle ja niin edelleen. Olin vaan niin kovin iloinen ja helpottunut, että en voinut pitää sitä tietoa itselläni.

Mutta se, että olen yhden pienen askeleen lähempänä itseymmärrystä ei tarkoita sitä, että olisin tehnyt asian eteen paljoa puhumista enempää. Jostakin syystä ystäväpiiriini on kovin heterovoittoista ja eikä tule kovin helposti lähdettyä yksin mihinkään seksuaalivähemmistöyhdistysten tapahtumiin, koska olen kaiken lisäksi vieläkin valtaisan laiska. Syksyn aikana kävin kerran, ihan kivaa oli, piti mennä pian uudestaan, mutta jotenkin se jäi, kovin kiireinen elämä katsokaas.

Mutta tässä siis syy, miksi lakkasin kirjoittamasta, olin vain hieman hämmentynyt. Niin, ja vietin koko kesän pikkukaupungissa työskennellen, joten mitään kovin jännittävää ei edes tapahtunut enkä jaksanut työpäivän jälkeen kirjoittaa sanaakaan tietokoneella ja sitten unohdin, että minulla mitään blogia olikaan. Oikeastaan se taisi olla se varsinainen syy.

Kirje

Ensilumen kunniaksi olen maannut koko päivän kotona kipeänä talvimusiikkia kuunnellen. Sain myös kirjeen siltä ainoalta ihmiseltä, jonka kanssa nykyisin kirjoitan kirjeitä. Koska oikeastaan olin aika kyllästynyt makaamaan kotona kipeänä tuijottamassa ikkunasta satunnaista lumisadetta, kaikkia tapojani vastaan kirjoitin heti takaisin.

Tiivistin koko syksyni muutamalle paperiarkille, mikä tarkoitti paljon opiskelujuttuja ja yritystäni muuttaa pois tästä kämpästä mahdollisimman pian. Hieman valitusta siitä, miten auton talvirenkaat ovat eri paikkakunnalla kuin minä ja auto. Jokunen kappale kaikista hauskoista viikonlopuista, jolloin olen tehnyt muutakin kuin opiskellut.

Sitten minun oli aivan pakko vastata ystäväni kysymykseen jännittävästä deittailuelämästäni. Sitä kun ei viime aikoina ole ollut. Tai ehkä tavallaan on, mutta en ole varma. Sekin on omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta lisää siitä ehkä joku toinen kerta.

Ystäväni tuskaili hieman samanlaisten ongelmien kanssa kuin minäkin, eli missä ja miten sitä muka koskaan tapaa ketään mielenkiintoista. Oikeasti minulla ei ole asiasta harmaitakaan aavistusta, mutta koska asia oli esitetty kysymysmuodossa ja minulla on pakonomainen tarve vastata kaikkiin kysymyksiin, yritin keksiä vastauksen. Olen tullut siihen tulokseen lyhyen elämäni aikana, että salaisuus on kotoa poistumisessa. Vaikka se kuinka epämielyttävää onkin, välillä on pakko poistua omalta mukavuusalueelta ja yrittää tehdä uusia asioita ja puhua uusille ihmisille.

Toisten ihmisten neuvominen on kuitenkin aina helpompaa kuin neuvojen toteuttaminen. Olen saanut koottua itselleni kutakuinkin mukavan elämän täynnä ihmisiä, joista oikeasti pidän. Ei minulla juuri nyt ole tarvetta uusille tuttavuuksille ja illat on niin paljon helpompi viettää niiden tuttujen kavereiden kanssa tuttuja asioita tehden. Ehkä voisin kuitenkin taas yrittää nousta näistä aika syviksi muodostuneista urista ja yrittää ainakin joskus tehdä jotakin uutta. Heti kun olen taas terve. Ja ei ole niin paljoa opiskelujuttuja. Joo, heti sitten.