Ihan oikeasti elämä on näinkin aika kivaa

Joskus ärsytän itseäni. Etenkin silloin, kun valitan sinkkuudestani ihan vain siksi, koska niin jostakin syystä kuuluu tehdä. Ihan oikeasti en usko, että elämänlaatuni nousisi potenssiin kymmenen, jos huomenna löytäisin itselleni sielunkumppanin. Tai edes jonkun ihan kivan. Useimmiten olen sangen tyytyväinen olooni katkerana nuorena naisena, jonka miessuhteet eivät koskaan tunnu etenevän mihinkään, jos niitä ylipäätänsä edes on. Yleensä ei ole. Ja jos nyt ihan täysin rehelliseksi rupean, niin myönnän etten ole ihan aina katkerakaan. Mutta koska tämä blogi ei ole nimetään Ihan tavallinen nuori nainen, niin unohdetaan nyt tämä paljastus ja jatketaan eteenpäin.

Joka tapauksessa osaan nauttia myös siitä ajasta, kun olen yksin, siitä taisinkin kirjoittaa jo edelliseen postaukseen. Silti se onnellisten parisuhde-ihmisten katseista välittyvä sääli ja pieni tyytyväisyys oman tilanteensa taas muistettuaan ruokkii kummallista kehää, jossa myötätunto ja itsesääli leikkivät kilpaa piirileikkiä. "Niin minä ja Julius-Antti oltiin viikonloppuna siinä pariskuntien neulomismaratonissa, niin joo, sähän et tietty voinu osallistua... Onko sulla nyt viime aikoina ollut jotakin juttua? Ai ei vai? No, kyllä se siitä, niin me Julius-Antin kanssakin tavattiin ihan yllättäen. Kyllä säkin vielä, ihan varmasti." Ja sitten lopulta nauretaan yhdessä kuvitelmalle, jossa elän yhdessä kymmenen kissan kanssa erakkona mökissä keskellä metsää, vaikka salaa kumpikin tietää sen olevan ihan oikea ja varteenotettava tulevaisuudenkuva.

Ja hölmöintähän tosiaan on se, että minusta sinkkuudessa ei ole mitään vikaa. Nautin tästä vapaudesta. Minulla on paljon kavereita, hyviä sellaisia, joiden kanssa vietän mielelläni aikaa. Saan rauhassa tehdä spontaaneja päätöksiä, eikä ketään ärsytä. Jos haluan, voin vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen ja askarrella kolme päivää pelkkiä joulukortteja ja taaskaan ketään ei ärsytä. Voin myös juhlia kolme päivää putkeen ja olla tulematta yöksi kotiin, ilman että joku odottaisi siellä huolissaan.

Näistä kaikista hienoista asioista huolimatta siis silti sorrun valittamaan vanhapiikuudestani yhä uudestaan ja uudestaan vähänkin provosoituna. Silloin ärsytän itseäni.

Ensi postauksessa käsittelenkin sitten ehkä niitä joulukortteja.

Täyden viinilasin läpi maailma on kauniimpi

Kello tulee kohta kuusi ja minä avaan viinipullon. Jääkaapissa on ainakin neljää erilaista jälkiruokaa, mikä on hyvä, sillä tänään jäi tavallaan lounas väliin. Joskus elän päiviä sokerilla. Ja tänään myös alkoholilla.

Minun oma iltani. Sen aikana teeskentelen, ettei ulkomaailmaa ole. On vain minä, viini, hirveä määrä sokeria ja jokin elokuva tai kirja. Ehkä jopa paperi ja kynä, jos uskaltaudun piirtämään tai kirjoittamaan. Näinä iltoina yritän olla arvostelematta itseäni liikaa.

Syy tähän laatuaikaan itseni kanssa on joululoman alku. Olen viimeisen viikon sinnitellyt tämä hetki mielessäni. Tarponut vesisateessa tenttiin, jonka oikein/väärin -tehtäviin vastaamisessa meni viisi minuuttia. Lukenut kirjastossa tuntikausia tenttikirjaa, vaikka maailmassa olisi niin paljon mukavampiakin paikkoja.

Mutta nyt katkeruus saa hukkua viinilasiin ja ajatukseni johonkin aivottomaan komediaan.

Eräs rumuuspäivä

Tiedätkö ne päivät, kun hiukset tahtovat ehdottomasti muodostaa jännittäviä töyhtökampauksia, puuteri on juuri pudonnut kivilattialle ja hajonnut miljoonaksi palaksi juuri ennen levitystä, kaikki muut vaatteet, paitsi se kummallinen vaaleanpunainen kotipaita, ovat pyykissä ja otsaan on noussut ainakin kaksi erittäin kipeää, aivan uutta finniä? Niin minäkin. Ja niinä päivinä nopea reissu opiskelijaravintolaan huokealle lounaalle, vaikka kuinka olisi ajoitettu lähelle rauhallista sulkemisaikaa, on tuomittu ainakin kahden sellaisen ihmisen sattumalta näkemisellä, joita ei välttämättä haluaisi juuri silloin nähdä. Tai ehkä vaihtoehtoisesti koskaan.

Esimerkiksi voi joskus käydä niin, että se edellisen illan treffikumppani sattuu istumaan yksin siinä pöydässä, johon olit lihapulliesi kanssa suuntaamassa. Ja vaikka edellinen ilta oli kyllä ollut täynnä hiljaisia ja vaivaantuneita hetkiä, eikä jatkosta ollut puhuttu mitään, niin silti tilanne ei ollut vielä aivan selvä. Tässä tapauksessa on selkeästi kaksi vaihtoehtoa, joko teeskennellä sokeaa ja vaivihkaa tehdä tarjottimen kanssa u-käännös. Tai sitten on vaihtoehtona mennä siihen vastapäätä ja aloittaa uusi vaivaantunut keskustelu. Minä valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska sehän nyt oli sivistynyt tapa hoitaa asia.

Seurasi surullinen ja kummallinen viisiminuuttinen, joka päättyi entisen treffikumppanin liukenemiseen paikalta, kun itselläni oli vielä neljä kahdeksasta lihapullasta lautasellani. Olo oli varmaan kummallakin helpottunut. Sen koommin en kyseisestä herrasta ole kuullut. Tai edes törmännyt sattumalta. Luultavasti seuraavan rumuuspäivän koittaessa sitten.

Kuinka tutustua uusiin ihmisiin, joihin rakastua palavasti

Onko sinua joskus joku tuntematon pyytänyt ulos bussipysäkillä tai kaupan hedelmäosastolla? Jos on, niin onnitteluni, olet varmasti kaunis ihminen, josta lähtee ympäristöön jonkinlaista maagista säteilyä. Minua ei ole ja maaginen säteilyni on ilmeisesti hyvin matalilla tasoilla.

Kuitenkin kerran, vuosia sitten, eräs minulle silloin täysin outo ujo poika kysyi minua, silloin ujoa tyttöä, ulos aivan yllättäin. Automaattinen reaktioni oli hämmentynyt mutta ilmeisen jyrkkä ei, joka ehkä arpeutti ujon pojan herkän sydämen ikuisiksi ajoiksi, olen siitä melko varma. Minulle tapaus antoi kuitenkin väärän käsityksen maailman toiminnasta ja vuosi vuodelta suloisena kahviloissa, selkeästi iskettävän näköisenä ja yksin kirjan kanssa istuttuani, aloin pikkuhiljaa uskoa tuon olleen yksittäistapaus.

Ymmärsin, että kukaan ei ilmeisesti aio rakastua minuun tulisesti ensisilmäyksellä roskapusseja ulos viedessäni, joten tein profiilin nettiin. Ensin kirjoittelin siellä salaa ja hieman häpeillen, mutta ensimmäisten treffien jälkeen oli pakko puhua jollekulle. Ja koska aihe oli selkeästi viihdyttävä ja koska siitä puhuminen viihdytti myös minua, olin pian tilanteessa, jossa suuri osa lähipiiristäni aloitti keskustelun kysymällä uusimmasta nettituttavuudesta. No, jos joku uusista miehistä osoittautuu kirvesmurhaajaksi, niin ainakin joku osaa osoittaa poliisit oikeaan suuntaan, ajattelin.

Olen jo kerran kerennyt poistamaan profiilini muutamalla lähinnä ahdistusta tuottavalla treffillä käytyäni, uskoen että kyllä niitä miehiä muuallakin tapaa. Ei niitä tavannut ja jos tapasi, niin ihan yhtä pettymyksiä nekin olivat. Sitten tein uuden profiilin typerämmällä nimimerkillä ja erilaisilla painopisteillä ja aloin taas käydä uusilla, enemmän tai vähemmän vaivaannuttavilla treffeillä. Viimeisimmistä on jo pari viikkoa. Niistä ei seurannut uutta tapaamista.

Niin, tässä sitä taas ollaan. Katkerana. Puolinöyrä anteeksipyyntö, jos eksyit tänne otsikon perusteella ja olet nyt pettynyt. Ei tämä teksti siihen tainnutkaan vastata, tai ensimmäiseen osaan ehkä. Pilkun jälkeinen osa on minulle tällä hetkellä täysi mysteeri.

Kuka on katkera nuori nainen?

Katkera nuori nainen on noin kaksikymmentäkaksivuotias, siis nuori, niin kuin nimestäkin kuuluu. Hän on yliopisto-opiskelija, yksinasuja ja viehtynyt ajatukseen talosta maalla seuranaan ainakin muutama kissa. Kissat ovat hyvin tärkeitä tässä tulevaisuudenkuvassa, talo ja maaseutu vähemmän tärkeitä. Nyt katkeran nuoren naisen asunto on pieni, sekainen ja vetoisa. Eikä siinä ole oikeaa keittiötä, se pitää jakaa yhdentoista muun asukkaan kanssa. Heistä kolme on kiinalaisia, jotka pitävät mielellään äänekkäitä juhlia keittiössä. Silloin keittiöön ei uskalla mennä lämmittämään sitä pakastepitsaa.

Katkeralla nuorella naisella on ystäviä ja jonkinlainen sosiaalinen elämä, josta hän tosin toisinaan jättäytyy pois. Yleensä jonkun kriisin seurauksena. Tai sateen, sateessa on niin ikävää lähteä ulos, kengät kastuvat ja menevät pilalle.

Mitä katkeralla nuorella naisella ei ole, on mies. Eikä kyllä sitä kissaakaan, mutta miestä katkera nuori nainen yrittää löytää välillä netistä. Tai baareista, mutta se on osoittautunut aika turhaksi. Eikä mies ole muuallakaan kävellyt vastaan. Siksi siis netti, tosin siihenkin katkera nuori nainen on jo kerennyt kyllästyä. Myöhemmin ehkä lisää tästä. Tai aika varmasti.

Katkera nuori nainen

Se tapahtui jotenkin varkain. Merkkejä oli ollut ilmassa ja jonkin aikaa. Meikkaamisen lopettaminen, jos ihmisten ilmoilla ollaan alle kolme tuntia. Se, että ilta yksin viinipullon kanssa kotona, tuntuu usein houkuttelevammalta kuin ilta ulkona ihmisten joukossa. Pitkä humaltunut syntymäpäiväpuhe aiheesta, miten tulen jäämään vanhapiiaksi, mutta ottakaa toki lisää kakkua, se oli kallis. Havahduin tilanteeseeni kuitenkin oikeastaan vasta kirjoitettuani saman päivän aikana jo kaksi katkeraa viestiä nettitreffi-sivustolla tuntemattomille miesraukoille, jotka eivät vain osaa lähestyä naisia oikein. Tai ainakaan minua.

Minusta oli tullut katkera nuori nainen.

Tämän ymmärtäminen ei suuremmin muuttanut maailmankuvaani, mutta koska tuo sanayhdistelmä hiveli kummallisella tavalla korviani, päätin aloittaa aiheesta blogin. Siis minusta. Sellaisen hienon, jossa esittelen päivän ruoka-annokseni, vaatteeni, säätilan ja kerron lisää syitä olla katkera nuori nainen. Anonyymisti, tietenkin. Olkaa hyvä, tulevat rakkaat lukijat!