Tiedätkö ne päivät, kun hiukset tahtovat ehdottomasti muodostaa jännittäviä töyhtökampauksia, puuteri on juuri pudonnut kivilattialle ja hajonnut miljoonaksi palaksi juuri ennen levitystä, kaikki muut vaatteet, paitsi se kummallinen vaaleanpunainen kotipaita, ovat pyykissä ja otsaan on noussut ainakin kaksi erittäin kipeää, aivan uutta finniä? Niin minäkin. Ja niinä päivinä nopea reissu opiskelijaravintolaan huokealle lounaalle, vaikka kuinka olisi ajoitettu lähelle rauhallista sulkemisaikaa, on tuomittu ainakin kahden sellaisen ihmisen sattumalta näkemisellä, joita ei välttämättä haluaisi juuri silloin nähdä. Tai ehkä vaihtoehtoisesti koskaan.
Esimerkiksi voi joskus käydä niin, että se edellisen illan treffikumppani sattuu istumaan yksin siinä pöydässä, johon olit lihapulliesi kanssa suuntaamassa. Ja vaikka edellinen ilta oli kyllä ollut täynnä hiljaisia ja vaivaantuneita hetkiä, eikä jatkosta ollut puhuttu mitään, niin silti tilanne ei ollut vielä aivan selvä. Tässä tapauksessa on selkeästi kaksi vaihtoehtoa, joko teeskennellä sokeaa ja vaivihkaa tehdä tarjottimen kanssa u-käännös. Tai sitten on vaihtoehtona mennä siihen vastapäätä ja aloittaa uusi vaivaantunut keskustelu. Minä valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska sehän nyt oli sivistynyt tapa hoitaa asia.
Seurasi surullinen ja kummallinen viisiminuuttinen, joka päättyi entisen treffikumppanin liukenemiseen paikalta, kun itselläni oli vielä neljä kahdeksasta lihapullasta lautasellani. Olo oli varmaan kummallakin helpottunut. Sen koommin en kyseisestä herrasta ole kuullut. Tai edes törmännyt sattumalta. Luultavasti seuraavan rumuuspäivän koittaessa sitten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti