Ihan oikeasti elämä on näinkin aika kivaa

Joskus ärsytän itseäni. Etenkin silloin, kun valitan sinkkuudestani ihan vain siksi, koska niin jostakin syystä kuuluu tehdä. Ihan oikeasti en usko, että elämänlaatuni nousisi potenssiin kymmenen, jos huomenna löytäisin itselleni sielunkumppanin. Tai edes jonkun ihan kivan. Useimmiten olen sangen tyytyväinen olooni katkerana nuorena naisena, jonka miessuhteet eivät koskaan tunnu etenevän mihinkään, jos niitä ylipäätänsä edes on. Yleensä ei ole. Ja jos nyt ihan täysin rehelliseksi rupean, niin myönnän etten ole ihan aina katkerakaan. Mutta koska tämä blogi ei ole nimetään Ihan tavallinen nuori nainen, niin unohdetaan nyt tämä paljastus ja jatketaan eteenpäin.

Joka tapauksessa osaan nauttia myös siitä ajasta, kun olen yksin, siitä taisinkin kirjoittaa jo edelliseen postaukseen. Silti se onnellisten parisuhde-ihmisten katseista välittyvä sääli ja pieni tyytyväisyys oman tilanteensa taas muistettuaan ruokkii kummallista kehää, jossa myötätunto ja itsesääli leikkivät kilpaa piirileikkiä. "Niin minä ja Julius-Antti oltiin viikonloppuna siinä pariskuntien neulomismaratonissa, niin joo, sähän et tietty voinu osallistua... Onko sulla nyt viime aikoina ollut jotakin juttua? Ai ei vai? No, kyllä se siitä, niin me Julius-Antin kanssakin tavattiin ihan yllättäen. Kyllä säkin vielä, ihan varmasti." Ja sitten lopulta nauretaan yhdessä kuvitelmalle, jossa elän yhdessä kymmenen kissan kanssa erakkona mökissä keskellä metsää, vaikka salaa kumpikin tietää sen olevan ihan oikea ja varteenotettava tulevaisuudenkuva.

Ja hölmöintähän tosiaan on se, että minusta sinkkuudessa ei ole mitään vikaa. Nautin tästä vapaudesta. Minulla on paljon kavereita, hyviä sellaisia, joiden kanssa vietän mielelläni aikaa. Saan rauhassa tehdä spontaaneja päätöksiä, eikä ketään ärsytä. Jos haluan, voin vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen ja askarrella kolme päivää pelkkiä joulukortteja ja taaskaan ketään ei ärsytä. Voin myös juhlia kolme päivää putkeen ja olla tulematta yöksi kotiin, ilman että joku odottaisi siellä huolissaan.

Näistä kaikista hienoista asioista huolimatta siis silti sorrun valittamaan vanhapiikuudestani yhä uudestaan ja uudestaan vähänkin provosoituna. Silloin ärsytän itseäni.

Ensi postauksessa käsittelenkin sitten ehkä niitä joulukortteja.