Oikeastaan pidän talvesta. Jos joku jostakin kumman syystä vaatisi minua nimeämään lempivuodenaikani, voisin ihan hyvin vastata, että talvi. Kylmää on nimittäin paljon helpompi sietää kuin hellettä. Vaatteita voi aina lisätä, mutta vähentämisessä tulee raja vastaan. Sitä paitsi lumi on nättiä ja kerrostaloasukkaana minun ei edes tarvitse huolehtia sen kolaamisesta. Talvi on siis periaatteessa ihan okei.
Miksi siis nyt kohdistan katkeruuteni kuluvaa vuodenaikaa kohtaan? Se johtuu lähinnä takamukseni, tai oikeastaan alaselkäni, eilen jäisen tien kanssa ottamasta kontaktista. Silloin maassa selälläni maatessani mietin hetken, että jos vaan jäisin tähän. Silmissä näkyi tähtiä ja kipu oli helvetillinen. Nousin kuitenkin vaivalloisesti ylös, joku käveli rauhallisesti ohi, vilkaisi kai vähän, että kyllä se taitaa elossa olla. Kotiin varovasti köpötellessäni ajatukset karkasivat väkisin tuleviin viikkoihin ja siihen tosiasiaan, että päätoimisena opiskelijana istuminen on elämässäni hyvin tärkeässä osassa ja istumisessa takapuoleni. Ketutti ja pahasti.
Ketuttaa kyllä vieläkin. Pystyn kyllä istumaan, mutta koko ajan sattuu ja koko ajan ei voi syödä särkylääkkeitä, jotka tuhoavat joko ruuansulatuselimistön tai maksan. Ja mikä typerintä, ei kaatumisesta tähän mennessä ole noussut minkäänlaista mustelmaa. Olisi edes jotakin konkreettista näytettävää, mutta ei sitten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti